tiistai 3. helmikuuta 2009
keskiviikko 24. lokakuuta 2007
Venetsian tuliaisia
Sain kirjansitojaystävältäni MeriTuuli Calamniukselta hänen Venetsian matkansa tuliaisiksi esitteen paikallisesta kirjansitojasta.
t: Henna
torstai 18. lokakuuta 2007
vanhan raamatun arvo
Rouvahenkilö tuo vanhan Raamatun sitojalle. Kirjan selkä on revennyt etukannen reunaa pitkin, lehtiä on irronnut ja jokunen puuttuukin, sulkijahihnoista toinen on heloineen hävinnyt. Siis se kaikkein tavallisin tapaus. “‑Voiko tätä vielä korjata?”
Rouva helpottuu kun kuulee korjauksen onnistuvan. “Me on mietitty tätä jo monta vuotta. Tämä on ollut kauan suvussa. Haluamme jättää sen lapsille hyväkuntoisena”. Keskustellaan korjauksesta ja hinnastakin. Rouva vapautuu lopullisesti. “Kyllä minä sen maksan mielelläni. Tiedättekö, kun äiti kuoli niin siskoni aikoi ottaa tämän itselleen vaikka äiti oli luvannut sen minulle, ihan meille tuli siitä riitaa.” Mikä saa rouvan maksamaan hyvin tavallisen ja yleisen kirjarisan korjaamisesta paljon enemmän kuin sen hinta lähimmässä antikvariaatissa olisi? Vastauksen päällimmäinen kerros on edelläolevissa rouvan repliikeissä. Kirja on ollut kauan saman suvun omistuksessa, se on perheraamattu jonka halutaan jäävän edelleenkin sukuun, suvun omaan haaraan, omille lapsille. Mutta riittääkö tämä vastaukseksi?
Uuden Valamon munkkiveljen pöydällä on Raamattu jonka etukansi puuttuu, samoin joitakin lehtiä alusta, mutta kokonaisuudessaan sidos on hyväkuntoinen, helposti korjattavissa. Uuden testamentin nimiö kertoo kirjan olevan 1700‑luvun alkupuolelta. Kiinnostun: “Mikä tämän tarina on?” Munkki kertoo jonkun tuttavansa tuoneen kirjan hänelle: “Se on ollut siinä jo jonkun aikaa. En oikein tiedä mitä sille tekisin. Vie mennessäsi.” Hämmästyn, mutta munkki selittää kantaansa. Kirja on luostarin näkökulmasta katsoen vieraasta kulttuurista, protestanttikirkon painattama. Se on eri kielinen kuin Vanhan Valamon kirjat ja ikänsäkin puolesta sopimaton, Valamon kirjasto näet paloi kymmeniä vuosia tämän Raamatun painamisen jälkeen. Kirja ei ole munkille tärkeä vaikka Raamattu onkin, tämän kirjan kulttuurinen konteksti ei ole täältä eikä teosyksilön historia liity mitenkään luostarin historiaan. Se ei kuulu tähän paikkaan, tähän “sukuun”, eikä siksi ole luostarille arvokas, vaikka lahjoittaja on mielestään tehnyt ehkä suurenkin uhrauksen. Surullista. Näyttäisi siis siltä että ollakseen arvokas pitää vanhan kirjan kuulua varsin tarkoin arvottajan omaan kulttuuriin. Munkille ei riitä että kirja on Raamattu, sen pitää täyttää muitakin ehtoja tullakseen tärkeäksi. Koitan muistella niitä asiakkaitani jotka ovat ilmenneet papeiksi. Yksikään ei ole korjauttanut Raamattua, muita suvussaan pitkään olleita kirjoja kyllä. Sattumaako, vai onko Raamattu papille työkalu jonka arvo vanhanakin suhteutuu eri tavalla kuin maallikoilla? Arkistaako papin työ Raamatun, vie osan sen esineellistä arvoa?
Mikä on oma suhteeni vanhoihin kirjoihin, erityisesti Raamattuihin? Kymmenisen vuotta sitten koin yhden elämäni kliimakseista kun löysin Gezeliuksen sotaraamatun Tallinnalaisesta antikvariaatista. Löytö aiheutti kieltoreaktion, aivoni eivät suostuneet heti tajuamaan mitä pitelin käsissäni. Vasta seuraavana aamuna tajunta alkoi toimia ja jännityksestä vavisten odotin käsi kahvassa antikan aukeamista. Sain kirjan. Muutama vuosi sitten toi asiakas Pohjanmaalta korjattavakseni lähes yhtä vanhan ruotsinkielisen Raamatun. En kokenut mitään vastaavaa tunnereaktiota. Miksi? Välissä kuluneet vuodet ovat varmaan arkipäiväistäneet vanhojen kirjojen kohtaamistani, mutta luulen että oman kulttuurin vaatimus elää minussakin. Jos asiakas olisi tuonut tukholmalaiskirjan sijasta ensimmäisen Suomessa painetun Raamatun, olisi reaktiona varmasti ollut erilainen, vieläkin vuosien ja monien Raamattujen jälkeen. Korjauksen myötä suhteeni tähän vieraan kulttuurin Raamattuun kuitenkin muuttui. Kirjan välistä löytyi korjauskertomuksen mukaan hiuksia, siemeniä, höyhen, lukutikun pätkiä, kaksi orvokin kukkaa, tuntemattomien kasvien osia, langanpätkiä ja isoja roskia. Kirja alkoi elää. Kolmensadan vuoden aikana oli moni ihminen katsellut ja lukenut sitä, saanut sen kautta ehkä lohtua ja sisältöä elämäänsä. Kirja oli ollut monelle kanssakulkijalleni tärkeä. Humaanisen kulttuurin kantaja, ihmisen kantaja. Pino vanhaa paperia ja kannet päällä. Vanhan kirjan arvo näyttäisi tulevan kulttuurin kantamisesta, ennen kaikkea oman kulttuurin, oman historian säilyttämisestä. Jos Valamon munkin pöydällä olisi ollut bysanttilainen kirja, olisi veljeni ihmisenä suhtautunut siihen eri lailla. Silloin se olisi ollut hänen kulttuuriaan. Loppujen lopuksi rouva joka tuo Raamattua korjattavaksi etsii itseään, haluaa säilyttää jotakin omasta perimästään ja itsestään, omasta historiastaan. Siitä tulee vanhan kirjan, vanhan Raamatun arvo. ‑ Paljon muun ohella.
Teksti: Markku Virolainen, kuitusuunta 2/2002
Rouva helpottuu kun kuulee korjauksen onnistuvan. “Me on mietitty tätä jo monta vuotta. Tämä on ollut kauan suvussa. Haluamme jättää sen lapsille hyväkuntoisena”. Keskustellaan korjauksesta ja hinnastakin. Rouva vapautuu lopullisesti. “Kyllä minä sen maksan mielelläni. Tiedättekö, kun äiti kuoli niin siskoni aikoi ottaa tämän itselleen vaikka äiti oli luvannut sen minulle, ihan meille tuli siitä riitaa.” Mikä saa rouvan maksamaan hyvin tavallisen ja yleisen kirjarisan korjaamisesta paljon enemmän kuin sen hinta lähimmässä antikvariaatissa olisi? Vastauksen päällimmäinen kerros on edelläolevissa rouvan repliikeissä. Kirja on ollut kauan saman suvun omistuksessa, se on perheraamattu jonka halutaan jäävän edelleenkin sukuun, suvun omaan haaraan, omille lapsille. Mutta riittääkö tämä vastaukseksi?
Uuden Valamon munkkiveljen pöydällä on Raamattu jonka etukansi puuttuu, samoin joitakin lehtiä alusta, mutta kokonaisuudessaan sidos on hyväkuntoinen, helposti korjattavissa. Uuden testamentin nimiö kertoo kirjan olevan 1700‑luvun alkupuolelta. Kiinnostun: “Mikä tämän tarina on?” Munkki kertoo jonkun tuttavansa tuoneen kirjan hänelle: “Se on ollut siinä jo jonkun aikaa. En oikein tiedä mitä sille tekisin. Vie mennessäsi.” Hämmästyn, mutta munkki selittää kantaansa. Kirja on luostarin näkökulmasta katsoen vieraasta kulttuurista, protestanttikirkon painattama. Se on eri kielinen kuin Vanhan Valamon kirjat ja ikänsäkin puolesta sopimaton, Valamon kirjasto näet paloi kymmeniä vuosia tämän Raamatun painamisen jälkeen. Kirja ei ole munkille tärkeä vaikka Raamattu onkin, tämän kirjan kulttuurinen konteksti ei ole täältä eikä teosyksilön historia liity mitenkään luostarin historiaan. Se ei kuulu tähän paikkaan, tähän “sukuun”, eikä siksi ole luostarille arvokas, vaikka lahjoittaja on mielestään tehnyt ehkä suurenkin uhrauksen. Surullista. Näyttäisi siis siltä että ollakseen arvokas pitää vanhan kirjan kuulua varsin tarkoin arvottajan omaan kulttuuriin. Munkille ei riitä että kirja on Raamattu, sen pitää täyttää muitakin ehtoja tullakseen tärkeäksi. Koitan muistella niitä asiakkaitani jotka ovat ilmenneet papeiksi. Yksikään ei ole korjauttanut Raamattua, muita suvussaan pitkään olleita kirjoja kyllä. Sattumaako, vai onko Raamattu papille työkalu jonka arvo vanhanakin suhteutuu eri tavalla kuin maallikoilla? Arkistaako papin työ Raamatun, vie osan sen esineellistä arvoa?
Mikä on oma suhteeni vanhoihin kirjoihin, erityisesti Raamattuihin? Kymmenisen vuotta sitten koin yhden elämäni kliimakseista kun löysin Gezeliuksen sotaraamatun Tallinnalaisesta antikvariaatista. Löytö aiheutti kieltoreaktion, aivoni eivät suostuneet heti tajuamaan mitä pitelin käsissäni. Vasta seuraavana aamuna tajunta alkoi toimia ja jännityksestä vavisten odotin käsi kahvassa antikan aukeamista. Sain kirjan. Muutama vuosi sitten toi asiakas Pohjanmaalta korjattavakseni lähes yhtä vanhan ruotsinkielisen Raamatun. En kokenut mitään vastaavaa tunnereaktiota. Miksi? Välissä kuluneet vuodet ovat varmaan arkipäiväistäneet vanhojen kirjojen kohtaamistani, mutta luulen että oman kulttuurin vaatimus elää minussakin. Jos asiakas olisi tuonut tukholmalaiskirjan sijasta ensimmäisen Suomessa painetun Raamatun, olisi reaktiona varmasti ollut erilainen, vieläkin vuosien ja monien Raamattujen jälkeen. Korjauksen myötä suhteeni tähän vieraan kulttuurin Raamattuun kuitenkin muuttui. Kirjan välistä löytyi korjauskertomuksen mukaan hiuksia, siemeniä, höyhen, lukutikun pätkiä, kaksi orvokin kukkaa, tuntemattomien kasvien osia, langanpätkiä ja isoja roskia. Kirja alkoi elää. Kolmensadan vuoden aikana oli moni ihminen katsellut ja lukenut sitä, saanut sen kautta ehkä lohtua ja sisältöä elämäänsä. Kirja oli ollut monelle kanssakulkijalleni tärkeä. Humaanisen kulttuurin kantaja, ihmisen kantaja. Pino vanhaa paperia ja kannet päällä. Vanhan kirjan arvo näyttäisi tulevan kulttuurin kantamisesta, ennen kaikkea oman kulttuurin, oman historian säilyttämisestä. Jos Valamon munkin pöydällä olisi ollut bysanttilainen kirja, olisi veljeni ihmisenä suhtautunut siihen eri lailla. Silloin se olisi ollut hänen kulttuuriaan. Loppujen lopuksi rouva joka tuo Raamattua korjattavaksi etsii itseään, haluaa säilyttää jotakin omasta perimästään ja itsestään, omasta historiastaan. Siitä tulee vanhan kirjan, vanhan Raamatun arvo. ‑ Paljon muun ohella.
Teksti: Markku Virolainen, kuitusuunta 2/2002
maanantai 15. lokakuuta 2007
Koristelusta
Kirjoja on koristeltu kirjan historian alusta asti.
Nykymuotoinen kirja, eli codex, on kehittynyt ja levinnyt kristinuskon myötä. Nykymuotoisen kirjan syntyyn vaikuttivat siirtyminen papyruksesta pergamenttiin ja myöhemmin paperiin. Papyrus ei kestänyt taittamista, joten kirjat olivat kääröjä. Pergamenttia, toisaalta voitiin taitella vihkoiksi jotka liitettiin toisiinsa ja kokonaisuus suojattiin päällysmateriaalilla, joka useimmiten oli nahkaa. Tämä kirjatyyppi mahdollisti kirjoituspinnan taloudellisemman käytön ja paremman selattavuuden.
Nahka on materiaalina esihistoriallinen ja sitä on aina koristeltu, muotoiltu ja värjätty moninaisin tavoin. Vanhimmissa säilyneissä kirjansidoksissa on kannen koristeluna kaiverruksien ja reliefien ohella ns. sokeapainantaa, joka saatiin aikaan painamalla kostutetun nahkan pintaa kuumalla metallityökalulla. Näin saatu painojälki voitiin tummentaa kuumemmalla työkalulla, noeta tai maalata halutun väriseksi. Maalina käytettiin myös sideaineeseen liotettua, murskattua lehtikultaa. Tätä ei voi kutsua kultaukseksi. koska saatu pinta ei ollut heijastava.
Koristeaiheet muodostuivat aluksi usean yksinkertaisen perusmuodon yhdistelmistä, mutta 1500-luvun alusta alkaen valmistettiin puisia, ja myöhemmin metallisia laattoja, joilla voitiin koko kannen koristelu tehdä isossa puristimessa kerralla.
Kultaustaito saapui Eurooppaan lähi-idästä 1400-luvulla ja sitä pidetään yhtenä tärkeimmistä keksinnöistä kirjansidonnan historiassa.
Kirjojen tittelit maalattiin aluksi etusyrjiin ja kirjoja säilytettiinkin 1500-luvulla hyllyssä etusyrjä ulospäin. Vanhimmissa sidostyypeissä päällysmateriaalina käytetty nahka oli liimattu suoraan kirjan selkään ja kirjaa avattaessa tapahtuva selän taipuminen ja rypistyminen vaikeutti koristelua ja kultausta. Vasta 1700-luvun puolessa välissä käyttöön tullut irtoselkäinen sidostyyppi mahdollisti kirjan selän koristelun ja titteli sijoittui nykyiseen paikkaansa.
1800-luvun loppupuolella pohjustetun kankaan, eli kluutin, ja myöhemmin muovin käyttöönotto päällysmateriaalina mahdollisti myös kannen painotekniikalla tehtävän koristelun.
Nykyaikaisen, teollisesti sidotun kirjan koristelu tapahtuu sähkölämmitteisellä kultauskoneella ja aidon lehtikullan ja munanvalkuisen sijaan käytetään erilaisia metalli- ja värifolioita. Suurten painosten kansien koristelu on täysin automatisoitu.
Kultaus
Kultaus käsittää kirjan kansien ja selän tittelöinnin ja koristelun lehtikullalla tai muulla metallilla, kuten esimerkiksi platinalla. Kultauksessa lehtikulta painetaan nahkaan tai muuhun päällysmateriaaliin kuumennetulla metallisella työkalulla.
Perinteisessä kultauksessa kuvio tai teksti painetaan nahkan pintaan ensin paperille laaditun suunnitelman läpi, jonka jälkeen painojälki vahvistetaan painamalla uudelleen ilman paperia.Tämä toinen kerta tekee painojäljestä terävän ja kiillottaa painauman pohjan.
Nahkan pinnalle levitetään kaksi kerrosta pohjustusainetta joko kauttaaltaan tai vain painojälkien pohjalle. Pohjustusaineena käytetään munanvalkuaista tai veteen liuotettua sellakkaa. Pohjustusaineen kuivuttua nahkan pinta rasvataan kevyesti vaseliinilla tai muulla öljyllä. Rasvatulle pinnalle laskettava lehtikulta pysyy rasvan ansiosta paikallaan kultauksen ajan.
Lehtikulta kiinnitetään lopullisesti nahkaan työstämällä painojäljet uudelleen kuumennetulla työkalulla. Kuumuus työntää kultaa paikallaan pitävän rasvan tieltään ja aktivoi munanvalkuaisen tai sellakan tekemällä siitä juoksevan ja tahmean. Jäähtyessään pohjustusaine jälleen kovettuu ja lehtikulta on liimautunut painojäljen pohjalle.
Ylimääräinen lehtikulta poistetaan mekaanisesti ja liuottimilla.
Kultaus on tärkeimpiä keksintöjä kirjansidonnan historiassa. Sen alkuperä on hämärä, mutta sen arvellaan saapuneen Eurooppaan Italian kautta Persiasta, jossa kirjansidonta ja kultaus elivät kukoistuskauttaan 1400-luvun alkupuolella.
Kultaustekniikan käyttöönotto levisi Euroopassa verkkaisesti ja vielä 1600-luvulle asti muut koristelutekniikat, kuten sokeapainanta, olivat yleisempiä.
1900-luvun loppupuolella foliopainanta on teollisuudessa syrjäyttänyt perinteiset kultausmenetelmät.
Lehtikulta
Lehtikultaa on käytetty jo muinaisessa Egyptissä esineiden päällystämiseen ja koristeluun.
Harkoiksi valettu kulta puristettiin teloilla nauhaksi, josta leikattuja neliöitä taottiin lehmän paksusuolesta valmistettujen kalvojen välissä. Näin saatua ohutta, taipuisaa lehteä voitiin esimerkiksi munanvalkuaisella liimata puulle tai nahalle.
Nykyaikainen lehtikultalehti on alaltaan 8.255 × 8.255 ja paksuudeltaan 0.0000127 tai 0.00001016 senttimetriä. Kirjansidonnassa käytettävä lehtikulta on yleensä 23 tai 23 ¼ karaattia, loppu on joko hopeaa tai kuparia. Hopea ja kupari muuttavat kullan väriä punertavaksi, vihertäväksi tai kellertäväksi ja tekevät siitä helpommin käsiteltävää.
Lehtikulta myydään kirjoittain, jossa liidulla tomutettujen sivujen välissä on kaksikymmentäviisi lehteä lehtikultaa.
Yksi kirja lehtikultaa maksaa noin kolmekymmentä euroa.
Lehtikultaa on perinteisesti käytetty kirjojen titteleihin, syrjiin ja koristeluun. Kauneudeltaan ja kestävyydeltään se on yhä ylivoimaista verrattuna halvempiin nykyaikaisiin korvikkeisiin.
Folio
Ohut muovikalvo, johon on tyhjiössä ruiskutettu höyrystetty, ohut kerros kultaa, jotain muuta metallia tai väripigmenttiä. Kalvo on metallipuoleltaan pohjustettu liima-aineella, joka aktivoituu paineen ja lämmön vaikutuksesta.
Folio asetetaan liimapuoli painettavaa pintaa vasten. Painettaessa pintaa folion läpi kuumennetulla metallisella kuvalaatalla tai metallisista irtokirjaimista ladotulla tekstillä aktivoituu liima-aine ja kulta tarttuu pintaan kuvan tai tekstin kohdalta.
Folio ja foliolla painaminen kehitettiin 1920-luvulla Englannissa ja on nykyään teollisessa kirjanvalmistuksessa täysin syrjäyttänyt perinteiset menetelmät.
Teksti: Harri Aaltonen, etulehti 2007
(teksti julkaistu aikaisemmin Kultainen leikkaus -näyttelyn yhteydessä)
sunnuntai 14. lokakuuta 2007
Juhani Roininen rules
Kukapa meistä ei olisi päätynyt kirjansitojaksi sattumalta, vai onko kyseessä sittenkin kohtalon johdatus - ken tietää. Juhani Roinisen kohtaloksi kuitenkin koitui kesätyö moponkorjaajana. Likaiseen työhön tympääntyneenä hän kiinnostui heti, kun kuuli talonmiehen vaimon kehuvan miehens ä siistiä duunia kirjapainossa. Sinnikkään hakemisen jälkeen hän pääsi Otavan kirjapainoon koeajaksi ja vietti ensimmäiset riemukkaat viikot prässäyskoneella.Pikkuhiljaa kaikki teollisen sidonnan vaiheet tulivat tutuiksi ja käsityöpuolikin alkoi kiinnostaa. Mystisessä lasikopissaan työskentelevä mestari Hiltunen lupautui opettamaan nuorta miestä ja sen jälkeen monet illat kuluivat omien töiden parissa. Roininen osallistui myös Ateneumin kirjapainokouluun. Oltuaan viikon pois töistä koulun takia, Otavan toimitusjohtaja päätti antaa hänelle potkut. Hän joutui kuitenkin miettimään asiaa uudelleen, kun koko kirjapainon henkilökunta ilmoitti menevänsä lakkoon, jos niin tapahtuisi! Työpaikkahan säästyi. Otavan kirjapainossa mukavaa oli se, että kaikki tekivät kaikkia työvaiheita tietyt tuntimäärät. Mukavimpien töiden tunnit ilmoitettiin aina alakanttiin, jotta mieleistä puuhaa saisi tehdä enemmän.
Seuraava vaihe oli Weilin & Göös, jonka hakiessa kirjansitojaa Roininen saapui paikalle työ näytteet mukanaan viime hetkellä ja tuli valituksi.
70-luvulla legendaarinen sveitsiläiskirjansitoja Hugo Peller piti kursseja Suomessa ja Roinisella oli tilaisuus esitellä hänelle töitään. Kotiin palattuaan Peller joutui auto-onnettomuuteen ja koska ei voinut tehdä töitä, hän päätti kutsua Roinisen avukseen. Tämä lähtikin mukanaan 2000 markan laina voidakseen työskennellä ilman palkkaa kolme kuukautta. Työ Sveitsissä sis älsi nahan ohennusta, applikointia, nahan ohennusta, kultausta, koteloita ja taas nahan ohennusta. Hugo Peller samoin kuin vaimonsa pitivät Roinisesta ja molemmat alkoivat maksaa palkkaa pimeästi, toisistaan tietämättä.
Kun lähdön aika tuli, Pellerit eivät millään olisi halunneet luopua taitavaksi ja nopeaksi kehittyneestä apulaisestaan vaan puhuivat Roinisen ympäri jäämään pidemmäksi aikaa. Sveitsistä pakeneminen onnistui vasta, kun Roiniselle järjestyi puolisalaa työpaikka Tukholmasta erään hra Hesslerin luota, joka oli juuri perinyt sitomon. Siellä hänellä oli oma työhuone, jossa sai tehdä uniikkikappaleita ja toteuttaa omia suunnitelmiaan. Roininen teki mm. 500-600 pergamenttisidosta, sekä Kirjan ystävä -yhdistykselle paljon erikoissidoksia. Graafikko Herbert Lindgrenin kanssa yhteistyössä tehdyst ä keräilijäpainoksesta tuli kiistaa, kun Roininen ilmoitti haluavansa signeerata tekem änsä sidokset. Hessler ei siitä pitänyt ja suostui vasta kun Roininen uhkasi lähteä. Sitten Otavan johtaja Heikki Reenpää alkoi kyselemään, milloin Roininen olisi palaamassa Helsinkiin. Hän lupasi auttaa oman sitomon perustamisessa ja järjestää korjaustyötä silloin kun muuta ei olisi.
Vuonna 1971 Roininen perustikin sitomon Albertinkadulle, viimeiset 14 vuotta on kulunut Korkeavuorenkadulla. 15 vuoden ajan hänellä oli kaksi henkilöä töissä, jolloin sidoksia tehtiin vuodessa noin 2000 kappaletta Roinisen tehdessä kultaukset ja erityissidokset. Lamavuosien jälkeen hän on tehnyt töitä yksinään ja on tilanteeseen tyytyväinen.
Tyypillisiä töitä ovat — yllätys yllätys — irtokantiset sidokset, taidesidoksille ei kovin usein löydy ostajaa tai ainakaan maksajaa. Roininen on kuitenkin tehnyt presidentin lahjoittamia sidoksia mm. Gaddafille, Juan Carlosille sekä Venäjän presidentille. Eräälle asiakkaalle hän maalasi pyynnöstä kirjasarjan kansiin August Strindbergin maalausten kopioita.
Erikoisimpiin töihin kuuluvat luultavasti viuluille sekä savikiekoille tehdyt kotelot. Onpa Roinisen kehittämä paperinkuviointitekniikka päätynyt Oy Alko Ab:n lahjapaketteihinkin, tietävät kertoa ne jotka ko. liikkeessä asioivat. Mutta ehkä haastavin ja rohkein veto on sijoituksena ostetut kymmenen taidegrafiikkakirjan vedosta taiteilijan omistuskirjoituksella à 8000 - 12 000 markkaa, hinta joka kuulemma antaa työntekoon mielenkiintoista potkua. Suurin osa on jo sidottu ja myyty, osa kiertää näyttelyitä.
Roininen on suomalaisista kirjansitojista varmasti innokkaimmin osallistunut näyttelyihin ja kilpailuihin, joita on ollut lukuisia Pohjoismaissa — vuonna 1975 hän voitti mestaruuden — ja ulkomailla ainakin Asconassa ja San Franciscossa. Töitä on ollut esillä myös Tanskassa, Sveitsissä, Eestissä ja Saksassa, sekä tietysti Fiskarsissa kesällä 2000. Roinisen työ on saanut tunnustusta myös apurahojen muodossa: kulttuurirahasto ja Uudenmaan rahasto on myöntänyt tukea mm. laitehankintoihin.
Sen lisäksi, että on uskomattoman taitava rautainen ammattilainen, on Roininen myös inspiroiva ja huippusympaattinen opettaja, joka silminnähtävän mielellään jakaa tietoa sitä janoavalle opiskelijalle. Roininen vaikuttaa TAIKO:ssa , joka kokoaa eri alojen taidekäsityöläisiä. Ja nyt hä- net löytää myös JGS:n jäsenlistalta kunniajäsenenä, Tervetuloa mukaan!
Teksti: Tarja Rajakangas, kuitusuunta 1/2001
lauantai 13. lokakuuta 2007
taipeen lyömisestä
Jos sidoksesta halutaan kestävä, on ompeluun käytettävän langan oltava suhteellisen vahvaa. Vahvuus tässä yhteydessä manifestoituu paksuutena; kymmenestä arkista muodostuva sidos on selän puolelta kymmenen langan paksuutta leveämpi kuin etureunasta. Tätä voidaan kiertää ompelemalla kahta tai useampaa arkkia samalla kertaa, mutta se on käytäntönä moraalisesti kyseenalaista ja suosittelisin siihen turvautumista vain kun muut vaihtoehdot ovat poissuljetut.
Taipeenlyönnillä saadaan lankojen jakautuminen lomittaiseksi päällekkäisyyden sijaan. Sidos puristetaan tiiviiksi selkäosaa lukuun ottamatta ja näin syntyvää selän muotoa korostetaan vielä työstämällä kunnes arkkien poikkileikkaus muistuttaa viuhkaa. Taipeenlyönnisssä sidoksen selkäosaan muodostuu selkeä taive jonka toisella puolella sidoksen paksuus on siihen käytettyjen paperin paksuus ja toisella arkkien ja niiden sisällä kulkevan langan paksuus. Koska arkit eivät taivetta lyötäessä pääse liikkumaan toisiinsa nähden, muotuotuu selkä kaarevaksi.
Taive joka näin on aikaansaatu muodostaa luontevan komplementin kansipahville. Kirjan aukeaminen tapahtuu selän ja kannen liittymäkohdassa eikä kannen paksuuden verran selänpuolella, kuten varhaisissa kirjoissa. Sidostyypissä jossa on “kannen reuna” (square, formaatti, syrjähyppy) pyrkii sidoksen etusyrjä painovoiman vaikutuksesta roikkumaan kunnes sen alareuna koskettaa kirjahyllyn pintaa. Ainoat asiat jotka estävät tätä, ovat kansien ja blokin yhdistävien materiaalien jäykkyys ja taive, joka nojautuu kansipahvien sisäreunoihin. Tämä sidoksen nojautuminen kansipahveihin pyrkii työntämään kansia sidoksesta ulospäin. Tätä estävät osaltaan sidosnauhat, bindit, taivekankaat, ylivetomateriaali ja tapa säilyttää kirjoja kirjahyllyssä vierekkäin, jolloin hyllyn reunat ja vieressä olevat kirjat tukevat kansia.
Esimerkiksi ovea tai porttia kivestä rakennettaessa rajoitti kulkuaukon leveyttä kamanana käytetyn kiven heikkous. Pitkä kivi murtui jo omasta painostaan. Holvikaaressa kamanan paino ei kohdistu enää annetusta pisteestä kohtisuoraan alaspäin vaan jakautuu holvin muodosta riippuen sitä ympäröiviin rakenteisiin. Kahden pylvään päälle asetettu holvikaari ilman ympäröivää muuria tai seinää pyrkii painollaan työntämään pylväät yläpäästään erilleen ja kaatamaan ne. Jos sidomme pylväät välistään toisiinsa saavutetaan rakenteen vakaus läpikuljettavuuden kustannuksella. Sitomalla pylväät toisiinsa ulkokautta saavutetaan maksimaalinen läpikuljettavuus ja rakenteen tukevuus jopa kallistettaessa. Huvinsa kullakin.
Taive on tapa hallita turvotusta ja siirtää sidokseen vaikuttavat voimat kansien kautta sitä ympäröiviin rakenteisiin .
Teksti. Harri Aaltonen, etulehti 2007
Taipeenlyönnillä saadaan lankojen jakautuminen lomittaiseksi päällekkäisyyden sijaan. Sidos puristetaan tiiviiksi selkäosaa lukuun ottamatta ja näin syntyvää selän muotoa korostetaan vielä työstämällä kunnes arkkien poikkileikkaus muistuttaa viuhkaa. Taipeenlyönnisssä sidoksen selkäosaan muodostuu selkeä taive jonka toisella puolella sidoksen paksuus on siihen käytettyjen paperin paksuus ja toisella arkkien ja niiden sisällä kulkevan langan paksuus. Koska arkit eivät taivetta lyötäessä pääse liikkumaan toisiinsa nähden, muotuotuu selkä kaarevaksi.
Taive joka näin on aikaansaatu muodostaa luontevan komplementin kansipahville. Kirjan aukeaminen tapahtuu selän ja kannen liittymäkohdassa eikä kannen paksuuden verran selänpuolella, kuten varhaisissa kirjoissa. Sidostyypissä jossa on “kannen reuna” (square, formaatti, syrjähyppy) pyrkii sidoksen etusyrjä painovoiman vaikutuksesta roikkumaan kunnes sen alareuna koskettaa kirjahyllyn pintaa. Ainoat asiat jotka estävät tätä, ovat kansien ja blokin yhdistävien materiaalien jäykkyys ja taive, joka nojautuu kansipahvien sisäreunoihin. Tämä sidoksen nojautuminen kansipahveihin pyrkii työntämään kansia sidoksesta ulospäin. Tätä estävät osaltaan sidosnauhat, bindit, taivekankaat, ylivetomateriaali ja tapa säilyttää kirjoja kirjahyllyssä vierekkäin, jolloin hyllyn reunat ja vieressä olevat kirjat tukevat kansia.
Esimerkiksi ovea tai porttia kivestä rakennettaessa rajoitti kulkuaukon leveyttä kamanana käytetyn kiven heikkous. Pitkä kivi murtui jo omasta painostaan. Holvikaaressa kamanan paino ei kohdistu enää annetusta pisteestä kohtisuoraan alaspäin vaan jakautuu holvin muodosta riippuen sitä ympäröiviin rakenteisiin. Kahden pylvään päälle asetettu holvikaari ilman ympäröivää muuria tai seinää pyrkii painollaan työntämään pylväät yläpäästään erilleen ja kaatamaan ne. Jos sidomme pylväät välistään toisiinsa saavutetaan rakenteen vakaus läpikuljettavuuden kustannuksella. Sitomalla pylväät toisiinsa ulkokautta saavutetaan maksimaalinen läpikuljettavuus ja rakenteen tukevuus jopa kallistettaessa. Huvinsa kullakin.
Taive on tapa hallita turvotusta ja siirtää sidokseen vaikuttavat voimat kansien kautta sitä ympäröiviin rakenteisiin .
Teksti. Harri Aaltonen, etulehti 2007
mitä gutenberg keksi?
Länsimaisen historiankirjoituksen suuri kertomus panee kirjapainotaidon keksimisen Johannes Gutenbergin nimiin. Muitakin nimiä olisi tarjolla, mutta se asia jää tämän tarkastelun ulkopuolelle. Koitan sen sijaan pohdiskella mitä tämä Mainzissa 1300- luvun lopussa syntynyt kultaseppä oikeastaan keksi ja mitä keksinnöstä seurasi.
Kirjoja oli paitsi kopioitu käsin myös painettu jo ennen Gutenbergia. Painaminen oli tehty sivu kerrallaan, puuhun kaiverretuilla laatoilla. Kiinassa näitä laattakirjoja oli painettu jo ainakin 800-luvulla ja sieltä taito oli tullut Eurooppaan viimeistään 1300-luvulla arabien tuomana. Kirjojen valmistaminen painamalla ei siis ollut uutta. Mitä Johannes sitten keksi? Gutenbergin innovaation ydin oli menetelmä jolla voitiin nopeasti ja riittävän halvalla valmistaa suuria määriä keskenään samanlaisia kirjainleimasimia, irtokirjakkeita. Näitä kirjakkeita voitiin latoa vierekkäin riveiksi ja rivejä asettaa painokehilöön niin että syntyi kirjan sivu. Kirjasimet voitiin painamisen jälkeen purkaa painokehilöstä ja varastoida odottamaan uutta painotyötä. Gutenberg kehitti myös paininlaitetta, painomustetta ja muita työhön liittyviä tarvikkeita ja välineitä. Gutenberg oli paitsi kultaseppä myös rahankaivertaja ja oli lähtöisin varakkaasta perheestä. Hänellä oli siten sekä tarvittavat taidot että varallisuutta keksintönsä kehittelyyn.
Entä keksinnön merkitys? Gutenbergin keksintö, tai oikeastaan kehitystyö, laski kirjan valmistamiskustannuksia niin että kun ennen Johanneksen irtokirjakkeita oli kirjayksilö maksanut talon hinnan, putosi kirjan hinta nyt samoihin lukemiin hyvän hevosen kanssa.
Näyttää myös siltä, että maailma oli odottanut tätä keksintöä. Sille oli “sosiaalinen tilaus”. Ensimmäinen varmasti Gutenbergin painamaksi tiedetty painotuote, tähtitieteellinen ennustuskirja, on vuodelta 1448 ja jo seuraavalla vuosikymmenellä oli Saksassa useita painoja. Italiassa ensimmäinen irtokirjakkeita käyttävä kirjapaino aloitti 1462, Tanskassa 1482, Ruotsissa jo vuotta myöhemmin. Maailman laidalle, Ruotsin itäiseen maakuntaan, ensimmäinen kirjapaino perustettiin vasta 1642 Turun Akatemian yhteyteen.
Hevonenkin oli toki kallis, mutta silti kirja tuli aikaisempaa paljon laajempien ihmisjoukkojen ulottuville ja saataville. Luku- ja kirjoitustaito saivat mahdollisuuden edetä kansan keskuuteen. Perusmahdollisuus sivistystason ja tiedon leviämiselle oli syntynyt. Mahdollisuutta myös käytettiin. Kirkko, keskiajan ja uuden ajan alkupuolen vallanhaltija, otti uuden tulokkaan innolla vastaansa ja käyttöönsä. Suurin osa kirjapainon keksimistä seuranneena aikana painetusta kirjallisuudesta oli uskonnollista, latinankielisten raamatunpainosten lisäksi ovat muutkin varhaiset inkunaabelit pääasiassa kirkkokäsikirjoja.
Keskiajalla kytenyt tyytymättömyys katolisen kirkon maallistumiseen paukahteli julkisuuteen Wittenbergin linnankirkon ovelta vuonna 1517. Olisi vaikea kuvitella uskonpuhdistuksen nopeaa etenemistä ilman kirjapainotaidon antamaa tiedon levittämisen mahdollisuutta. Keskiaikainen maailma murtui irtokirjakkeen painon alle ja uuden ajan luova eurooppalainen nousi tätä keksintöä käyttämään. Uskonpuhdistuksen myötä tulivat kansankieliset Raamatut joihinkin sellaisiinkin maihin, joissa ei kansan puhumaa kieltä aiemmin ollut kirjakieleksi muokattu. Kansa oppi vähitellen lukemaan ja sai avaimen sellaisiin tiedon kammareihin joihin sillä ilman Gutenbergia ei olisi pääsyä ollut.
Ilman painetun sanan hinnanalennusta ei valistuskaan olisi saavuttanut leviämisnopeuttaan eikä laajuuttaan. Koulutus ja sivistys ei olisi edennyt niinkuin tapahtui, Ranskan vallankumous olisi ehkä jäänyt tekemättä, demokratian esiinmurtautuminen olisi vähintäänkin siirtynyt. Tieteitten kaikkinainen eteneminen olisi ollut oleellisesti hitaampaa, samoin merkistöihin perustuvien taiteitten, kirjallisuuden ja musiikin. Tieto uudesta maailmasta ja uusista maailmoista olisi saavuttanut löytöretkeilijöitten seuraajat paljon hitaammin. Marxin julistus proletariaatin yhteenliittymisestä ei olisi tavoittanut joukkoja, eivätkä myöskään Hitler ja Mussolini tavoittaneet julkista mielipidettä manipuloitavakseen niin helposti kuin Johanneksen keksinnön ansiosta nyt tapahtui. Euroopan kehitys olisi ollut hyvin erilainen ja paljon hitaampi, hyvä vaiko paha on sitten toinen juttu.
Lukutaidon yleistymisellä oli tiedon leviämisen ohella muitakin seuraamuksia. Yksi näistä oli sosiaalisen lapsen synty. Kun keskiaikaisen maailman tiedonsiirto oli perheessä käytännössä puhutun sanan varassa ja asuttiin ahtaasti, olivat sekä lapset että aikuiset saman informaation haltijoita. Tieto ulkopuolisesta maailmasta, sen arvoista ja tapahtumista tuli suullisesti, puhuttuna perheeseen. Salaisuuksia ei ollut eikä voinut olla. Kirjake, kirjoitus, kirja, sanoma- ja vihdoin aikakauslehti mursivat informaation yhteisyyden. Kirjake synnytti salaisuuksien maailman, jonka suljettujen ovien taakse pääsivät lukutaito-nimisen avaimen haltijat. Lukutaito opittiin ja oppiminen tapahtui iän karttumiseen korreloiden. Avain oli avain aikuisten maailmaan ja sen salaisuuksiin joihin lapset eivät päässeet osallisiksi. Lapsi ja lapseus oli syntynyt. Lapseuden ja aikuisuuden välistä muuria mursivat Guglielmo Marconin 1899 alullepanemat radiolähetykset ja myöhemmin televisio. Askellettiin takaisin kohti maailmaa jossa lukutaidottomienkin saatavilla oli informaatiota ympäröivästä maailmasta lähiympäristöä laajemmalti kuulo- ja näköaistien avulla ja nyt elämme viestinnän alueella taas uuden epookin alkupuolta.
Marconin keksinnöstä sata vuotta myöhemmin olemme tilassa, jossa paperikirjojen ja -lehtien olemassaolo tulevaisuuden tiedonvälittäjinä on kyseenalaistumassa. Sähköinen viestintä on kehittynyt nopeasti ja kehitys näyttää yhä nopeutuvan. Käsipuhelimet ja sähköposti ovat ohittaneet paperikirjeet eikä kehitykselle näy äärtä eikä laitaa. Kännyköitten seuraavaan sukupolveen tilattavissa olevat nykylehtien seuraajat liikkuvine kuvineen ovat jo laboratorioissa, sitä seuraavissa kaiketi on jo tuoksukin mukana. Yhä kiihtyvä kehitys on luonut uuden tilanteen jossa tiedon maailmaan pääsevät uuden taidon haltijat, tällä kertaa teknisen lukutaidon, mikrojen, kännyköitten ja sähköpostien käyttäjät. Ja taas taito näyttäisi korreloivan fyysisen iän kertymän kanssa, mutta nyt helposti käänteisenä, ainakin tässä epookin alkupuolella.
Irtokirjake, uuden ajan suurin keksintö? Ei ehkä kovinkaan paljon ylisanottu. Kirjapaino on vuosien ja vuosisatojen myötä muuttunut ja kehittynyt. On tullut kokonaan uusia painamismuotoja ja -menetelmiä, uusimpana painamaton tekstimuotoinen informaatio tietoverkkoihin, mutta kaiken tämän kehityksen pohjana, kaiken nykysivistyksen yhtenä peruskivenä on ollut Gutenbergin kehitystyö.
Teksti: Markku Virolainen, kuitusuunta 2/2001
Kirjoja oli paitsi kopioitu käsin myös painettu jo ennen Gutenbergia. Painaminen oli tehty sivu kerrallaan, puuhun kaiverretuilla laatoilla. Kiinassa näitä laattakirjoja oli painettu jo ainakin 800-luvulla ja sieltä taito oli tullut Eurooppaan viimeistään 1300-luvulla arabien tuomana. Kirjojen valmistaminen painamalla ei siis ollut uutta. Mitä Johannes sitten keksi? Gutenbergin innovaation ydin oli menetelmä jolla voitiin nopeasti ja riittävän halvalla valmistaa suuria määriä keskenään samanlaisia kirjainleimasimia, irtokirjakkeita. Näitä kirjakkeita voitiin latoa vierekkäin riveiksi ja rivejä asettaa painokehilöön niin että syntyi kirjan sivu. Kirjasimet voitiin painamisen jälkeen purkaa painokehilöstä ja varastoida odottamaan uutta painotyötä. Gutenberg kehitti myös paininlaitetta, painomustetta ja muita työhön liittyviä tarvikkeita ja välineitä. Gutenberg oli paitsi kultaseppä myös rahankaivertaja ja oli lähtöisin varakkaasta perheestä. Hänellä oli siten sekä tarvittavat taidot että varallisuutta keksintönsä kehittelyyn.
Entä keksinnön merkitys? Gutenbergin keksintö, tai oikeastaan kehitystyö, laski kirjan valmistamiskustannuksia niin että kun ennen Johanneksen irtokirjakkeita oli kirjayksilö maksanut talon hinnan, putosi kirjan hinta nyt samoihin lukemiin hyvän hevosen kanssa.
Näyttää myös siltä, että maailma oli odottanut tätä keksintöä. Sille oli “sosiaalinen tilaus”. Ensimmäinen varmasti Gutenbergin painamaksi tiedetty painotuote, tähtitieteellinen ennustuskirja, on vuodelta 1448 ja jo seuraavalla vuosikymmenellä oli Saksassa useita painoja. Italiassa ensimmäinen irtokirjakkeita käyttävä kirjapaino aloitti 1462, Tanskassa 1482, Ruotsissa jo vuotta myöhemmin. Maailman laidalle, Ruotsin itäiseen maakuntaan, ensimmäinen kirjapaino perustettiin vasta 1642 Turun Akatemian yhteyteen.
Hevonenkin oli toki kallis, mutta silti kirja tuli aikaisempaa paljon laajempien ihmisjoukkojen ulottuville ja saataville. Luku- ja kirjoitustaito saivat mahdollisuuden edetä kansan keskuuteen. Perusmahdollisuus sivistystason ja tiedon leviämiselle oli syntynyt. Mahdollisuutta myös käytettiin. Kirkko, keskiajan ja uuden ajan alkupuolen vallanhaltija, otti uuden tulokkaan innolla vastaansa ja käyttöönsä. Suurin osa kirjapainon keksimistä seuranneena aikana painetusta kirjallisuudesta oli uskonnollista, latinankielisten raamatunpainosten lisäksi ovat muutkin varhaiset inkunaabelit pääasiassa kirkkokäsikirjoja.
Keskiajalla kytenyt tyytymättömyys katolisen kirkon maallistumiseen paukahteli julkisuuteen Wittenbergin linnankirkon ovelta vuonna 1517. Olisi vaikea kuvitella uskonpuhdistuksen nopeaa etenemistä ilman kirjapainotaidon antamaa tiedon levittämisen mahdollisuutta. Keskiaikainen maailma murtui irtokirjakkeen painon alle ja uuden ajan luova eurooppalainen nousi tätä keksintöä käyttämään. Uskonpuhdistuksen myötä tulivat kansankieliset Raamatut joihinkin sellaisiinkin maihin, joissa ei kansan puhumaa kieltä aiemmin ollut kirjakieleksi muokattu. Kansa oppi vähitellen lukemaan ja sai avaimen sellaisiin tiedon kammareihin joihin sillä ilman Gutenbergia ei olisi pääsyä ollut.
Ilman painetun sanan hinnanalennusta ei valistuskaan olisi saavuttanut leviämisnopeuttaan eikä laajuuttaan. Koulutus ja sivistys ei olisi edennyt niinkuin tapahtui, Ranskan vallankumous olisi ehkä jäänyt tekemättä, demokratian esiinmurtautuminen olisi vähintäänkin siirtynyt. Tieteitten kaikkinainen eteneminen olisi ollut oleellisesti hitaampaa, samoin merkistöihin perustuvien taiteitten, kirjallisuuden ja musiikin. Tieto uudesta maailmasta ja uusista maailmoista olisi saavuttanut löytöretkeilijöitten seuraajat paljon hitaammin. Marxin julistus proletariaatin yhteenliittymisestä ei olisi tavoittanut joukkoja, eivätkä myöskään Hitler ja Mussolini tavoittaneet julkista mielipidettä manipuloitavakseen niin helposti kuin Johanneksen keksinnön ansiosta nyt tapahtui. Euroopan kehitys olisi ollut hyvin erilainen ja paljon hitaampi, hyvä vaiko paha on sitten toinen juttu.
Lukutaidon yleistymisellä oli tiedon leviämisen ohella muitakin seuraamuksia. Yksi näistä oli sosiaalisen lapsen synty. Kun keskiaikaisen maailman tiedonsiirto oli perheessä käytännössä puhutun sanan varassa ja asuttiin ahtaasti, olivat sekä lapset että aikuiset saman informaation haltijoita. Tieto ulkopuolisesta maailmasta, sen arvoista ja tapahtumista tuli suullisesti, puhuttuna perheeseen. Salaisuuksia ei ollut eikä voinut olla. Kirjake, kirjoitus, kirja, sanoma- ja vihdoin aikakauslehti mursivat informaation yhteisyyden. Kirjake synnytti salaisuuksien maailman, jonka suljettujen ovien taakse pääsivät lukutaito-nimisen avaimen haltijat. Lukutaito opittiin ja oppiminen tapahtui iän karttumiseen korreloiden. Avain oli avain aikuisten maailmaan ja sen salaisuuksiin joihin lapset eivät päässeet osallisiksi. Lapsi ja lapseus oli syntynyt. Lapseuden ja aikuisuuden välistä muuria mursivat Guglielmo Marconin 1899 alullepanemat radiolähetykset ja myöhemmin televisio. Askellettiin takaisin kohti maailmaa jossa lukutaidottomienkin saatavilla oli informaatiota ympäröivästä maailmasta lähiympäristöä laajemmalti kuulo- ja näköaistien avulla ja nyt elämme viestinnän alueella taas uuden epookin alkupuolta.
Marconin keksinnöstä sata vuotta myöhemmin olemme tilassa, jossa paperikirjojen ja -lehtien olemassaolo tulevaisuuden tiedonvälittäjinä on kyseenalaistumassa. Sähköinen viestintä on kehittynyt nopeasti ja kehitys näyttää yhä nopeutuvan. Käsipuhelimet ja sähköposti ovat ohittaneet paperikirjeet eikä kehitykselle näy äärtä eikä laitaa. Kännyköitten seuraavaan sukupolveen tilattavissa olevat nykylehtien seuraajat liikkuvine kuvineen ovat jo laboratorioissa, sitä seuraavissa kaiketi on jo tuoksukin mukana. Yhä kiihtyvä kehitys on luonut uuden tilanteen jossa tiedon maailmaan pääsevät uuden taidon haltijat, tällä kertaa teknisen lukutaidon, mikrojen, kännyköitten ja sähköpostien käyttäjät. Ja taas taito näyttäisi korreloivan fyysisen iän kertymän kanssa, mutta nyt helposti käänteisenä, ainakin tässä epookin alkupuolella.
Irtokirjake, uuden ajan suurin keksintö? Ei ehkä kovinkaan paljon ylisanottu. Kirjapaino on vuosien ja vuosisatojen myötä muuttunut ja kehittynyt. On tullut kokonaan uusia painamismuotoja ja -menetelmiä, uusimpana painamaton tekstimuotoinen informaatio tietoverkkoihin, mutta kaiken tämän kehityksen pohjana, kaiken nykysivistyksen yhtenä peruskivenä on ollut Gutenbergin kehitystyö.
Teksti: Markku Virolainen, kuitusuunta 2/2001
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
